Ruuhkabussin ylälauteilla

Vilautan matkakorttia lukijalaitteelle. Etsin vapaan istumapaikan, ja se ainoa sijaitsee ikkunan vieressä.

Hätääntyneenä revin hatun ja hanskat pois, avaan takin napit ja vapaudun kaulaliinasta kuin Houdini kahleista.

Ei auta. Kuljettaja on vääntänyt lämmityslaitteen termostaatin taas täysille. Vastukset hehkuvat punaisina linja-auton lattian rajassa sijaitsevassa patterissa.

Tunnen, kuinka pohjelihakset aloittavat kypsymisprosessin. Vierustoverilla alkaa tehdä mieli kebab-lihaa, vaikka hän ei tiedä siihen syytä.

Hiki kohoaa otsalle, ja paita liimautuu selkään. Olen punakka ja hikinen kuin suomalaisturisti Kanarialla mutta silti tukevasti kiinni arjessa.

Seuraava pysäkki tarjoaa pientä helpotusta, kun viileää ilmaa virtaa keskiovista sisään, mutta apu on lyhytaikainen. Astmaatikon hengitystä muistuttava kiihdytys-jarrutus -ajotyyli saa minut jälleen voimaan pahoin.

Se ääliö, joka on sanonut, että matkanteko on tärkeämpää kuin päämäärä, ei ole saanut ”oivallustaan” työmatkalla. Päämäärän paras puoli on se, että kun sinne pääsee, on perillä.