Miltä nyt tuntuu?

Tai tarkemmin ajatellen, olisitko hyvä ja et kertoisi. Liian moni kertoo liian avoimesti, miltä heistä tuntuu.

Minusta tuntuu, että elämämme emootioyhteiskunnassa. Tärkeä ei ole se, että miten asiat ovat, vaan miltä ne tuntuvat.

Perinteisesti tunteista vatvominen on jätetty naistenlehdille, joille julkkisten avautuminen on keskeinen osa ansaintalogiikkaa.

Media on kuitenkin viihteellistynyt, ja sen sivutuotteena tunteilu on levinnyt muun journalismin puolelle. Tiedon välittäjistä on tullut myötäeläjiä.

Klassinen esimerkki tunteiden utelusta on urheilukilpailut. Maaliviivan jälkeen toimittaja lykkää enemmän tai vähemmän onnistuneen urheilijan nenän eteen mikrofonin ja kysyy: ”Miltä nyt tuntuu?”

Olisi virkistävää vaihtelua, että uupunut urheilija tokaisisi takaisin: ”Mitä se sulle kuuluu.”

Adonis laskeutuu mahalleen

Kylpylän ilma tervehtii kostealla lämmöllä. Lastenallas kuplii vesileikkien iloa kuin poreallas, jossa vanhemmat lilluvat. Joku yrittää uida matkaa lähinnä kelluntaan soveltuvassa ”isossa” altaassa.

Astelen estradille vatsalihakset pingottaen. Takana on tiukka jakso treeniä, jonka hedelmät on aika korjata.

Vaelsin ennen toimistolla vatsa löysänä ja niska tiukkana, mutta nyt asiat ovat kääntyneet toisinpäin.

Nautin huomiosta. Tunnen, kuinka katseet viipyvät keskivartalossani hetken liian pitkään.

Treenattu vartalo siinä viestii, ja yleisö on kuulolla. Lihakset kertovat, että luonne on luja.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin tämäkin näytös. Palaan suihkuhuoneeseen ja luon viimeisen katseen veistokselliseen vartalooni.

Vatsalihakset eivät erotu. Sitäkin selvemmin näen uimahousujen pesuohjeet, jotka väärinpäin päälle laitettu vaatekappale paljastaa.

Maa kutsuu, kuuleeko kuu

Onko tuttu tilanne? Asia on tärkeä, ja se on saatava hoidetuksi. Keskustelukumppanin huomio on kuitenkin toisaalla.

Esität pointtisi niin tiiviisti ja selkeästi, että lapsikin sen ymmärtäisi, mutta viesti ei uppoa aikuisen tajuntaan.

Hän nyökkäilee ja myötäilee. Suusta tulee sanoja kuten ”joo”, ”niinpä”, ”aivan” ja ”totta” sopivissa väleissä. Katse kuitenkin harhailee tyhjänä tuonpuoleisuudessa.

Vartalo on paikallaan, mutta jalat tekevät lähtöä. Yrität kysymyksellä tarkentaa, onko asia ymmärretty ennen kuin hän pakenee paikalta.

Saat vastaukseksi sitä, mitä tulee syömisen jälkeen: ”Mä oon täysin sitoutunut tähän projektiin. Saat mun täyden tuen.”

Lähtiessä hän huikkaa ovelta: ”Pistätkö vielä samat asiat meilillä.”

PISTÄ ITE!